Usein kuulee (suomenkielisen) suomalaisen sanovan, että ”Ymmärrän kyllä kieltä X, mutta en osaa puhua sitä”. Uskomattoman usein tämä osaamattomuus liittyy toiseen kotimaiseen kieleen. Kyllähän englantia tulee kyllä käytettyä, ja montaa muutakin kieltä posotettua edes jonkin tasoisesti – mutta juuri silloin, kun pitäisi puhua ruotsia, luu menee kurkkuun. Ja, mikäli olen kuulemaani oikein ymmärtänyt, samankaltainen psykologinen kielimuuri sijaitsee monen suomenruotsalaisen mielessä, eli juuri silloin, kun pitäisi puhua suomea jne.
Kuitenkin, kuka tahansa, joka on käynyt suomalaisen peruskoulun, on itse asiassa opiskellut todella monta tuntia toista kotimaista kieltä. Ja meillähän oli vielä ne Pisa-tutkimuksissa hyvin pärjäävät koulut… Mikä siis mättää, kun kommunikaatio toisella kotimaisella koetaan niin haastavaksi?
Kenties vika on pulpeteissa? Englantiahan moni osaa puhua television katselun, netin käytön, matkustelun tms. seurauksena. Todellisen elämän tilanteisiin liittyvää kielikylpyä on tullut riittävästi; englannin käyttäminen ei ole rajoittunut luokkahuoneeseen. Tyhmältä kuulostamisen häpeä on painunut unohduksiin, koska tilanteita, joissa englanniksi on pärjännyt, on ollut riittävästi. Hermostuttava tilanne on muuttunut palkitsevaksi.
Kenties vika on oppikirjoissa? Erinomainen suomalainen koululaitos pyrkii hyviin oppimistuloksiin, eli että vierasta kieltä puhuttaisiin oikein. Tämä on saattanut johtaa siihen, että puhuja menee kipsiin, kun ei ole ihan varma, osaako sanoa sanottavansa precis oikein. Oikeinpuhumisen painottaminen koulussa on saattanut johtaa kommunikaation vähenemiseen. Ja jos niitä tilanteita, jossa vierasta kieltä käyttää (tarvitsee) on harvoin, mieleen voi jäädä päällimmäiseksi kokemus omasta ei-pärjäämisestä. Silloin kielimuuri voi olla seuraavalla kerralla entistä korkeampi.
Eli: millaista kielenoppiminen voisi olla, jos lähdettäisiin liikkeelle pulpetista ja jätettäisiin kirjatkin tällä kertaa koskematta? Luotaisiin oppimista varten todellisen elämän kokemuksia, jossa kieltä käytetään vuorovaikutustilanteiden ja kehollisuuden kautta?
Toimin Kahta kieltä toimien -hankkeen projektipäällikkönä Fiskarsin kylässä Raaseporissa. Hanke lähtee liikkeelle juuri tästä kysymyksenasettelusta. Sen tarkoituksena on ruotsin kielen toiminnallinen oppiminen sekä tasa-arvoisten kielitilanteiden mahdollistaminen suomen- ja ruotsinkielisten alakouluikäisten lasten välille. Toiminnallisina menetelminä ovat ruokakulttuurin kaksikieliset työpajat sekä tanssin ja akrobatian avulla tapahtuva kehollinen ruotsin kielen oppiminen.
Raasepori on kaksikielinen kunta, mutta Fiskars on pääsääntöisesti suomen- ja muunkielinen kylä. Turismista, kansainvälisyydestä ja monikielisyydestä johtuen Fiskarsin ruukkikylän lapsilla on kohtalaisen positiivinen ja reipas suhde vieraisiin kieliin – joskus irrationaalisuuksiin asti, kun pieni alakouluikäinen kokee osaavansa suvereenisti vaikkapa seitsemää eri kieltä. Kuitenkin, juuri tämä on se asenne, joka mahdollistaa kommunikaation siitä huolimatta, osaako vierasta kieltä vain vähän, paljon vaiko jotakin siltä väliltä. Lapsen hyvä itsetunto suhteessa vieraisiin asioihin ja siihen, mitä ei ihan vielä osaa, on arvokas asia. Oppimistilanteiden tulisi tukea, ei tuhota tuota asennetta.
Sillä maailma muuttuu. Ehkä Suomi muistuttaa tulevaisuudessa hiukan Fiskarsia: on nykyistä kansainvälisempi ja monikielisempi. Siksi on tavoittelemisen arvoista, että maassamme asuvat erikieliset ihmiset tuntevat olevansa tasa-arvoisia keskenään, äidinkielestä riippumatta. Siksi olisi hyvä, että nykyiset, ehkä jo menneeseen maailmanaikaan liittyvät psykologiset kielenkäytön muurit ja tunnelataukset eivät periytyisi seuraaville sukupolville. Että halu kommunikoida olisi tärkeintä vuorovaikutuksessa minkätahansakielisten kanssa
Johanna Hammarberg
Kahta kieltä toimien -hankkeen projektipäällikkö
